Ehkäpä vihdoinkin nyt 75 kurssia lukiossa ja yhdeksän vuotta jo ennestään koulussa tarponeena voisin omistaa yhden kirjoituksen koulunkäynnille: en lähde pohtimaan jatko-opiskelun tärkeyttä sillä silloin pitäisi aloittaa arvojen määrittelystä tai jostain muusta maailman laajimmasta aiheesta kuten elämän tarkoituksesta. Jokaisella on oma näkökantansa, toiset ovat ja tulevat olemaan tyytyväisiä tulevaisuuteensa, toiset eivät, mikä sopii parhaiten kenellekin sekoittuu eri persoonallisuuksien vuoksi eikä parhaiten sopivaa tulevaisuutta siten voida tietenkään ennalta ennustaa.
Jos parasta mahdollisuutta ei kerran voi ennalta tietää, niin välivuoden etua puolustava hlö voisi kysyä miksei silloin kannattaisi elää nautintoa tuottavaa elämänkoulua nyt eikä ehkä neljänkymmenen vuoden päästä, samalla kun jatko-opiskelujen välittömän jatkamisen tärkeyden kannattaja kertoisi VARMAN PÄÄLLE PELAAMISESTA!, mikset sinä hanki heti opiskelupaikkaa ja vakituisia tuloja, silloin et ainakaan joudu hirveästi pettymään koska joutuisit tuskin tulevaisuudessa tilanteeseen, jossa sinulla ei olisi kattoa pään päällä tai ruokaa mitä syödä.. välivuoden jälkeen saatat laiskistua ja lykkäät jatko-opintoja entisestään juomalla joka vitun kolikon jonka saat palkaksi siivousfirmalta jota olet jo liian kauan vihannut: olet kaikin puolin aikuisuudessa epäonnistuja. Näin sinulle kertovat suuret massat: Vanhemmat, Yhteiskunta, Poliitikot, Opettajat eli sihteerini mukaan mahdolliset Jumalat?, Opinto-ohjaajat, vanhempien Työkaverit, työkaverien Sukulaiset ja Juoppo kauppakeskuksen likaisimmassa nurkassa.
Itse olen niin koukussa nykyiseen, kouluttomaan elämäntapaani, etten halua luovuttaa siitä kovinkaan suurta osaa millekään ei-niin-hirveästi-mukavuutta-aiheuttavalle, kuten jatko-opiskeluista stressaamiselle tai vaikkapa mahdollisesti tylsille töille. Minulla on yhdeksän kuukautta aikaa nauttia elämästä ennen armeijan palvelusta ja armeijan aikana tai sen jälkeen voin pohtia tulevaisuuden aikuismaisia suunnitelmia uudelleen.
Lupasin lähteä Gdanskiin jonne olisin lähtenyt nyt sunnuntaina kolmeksi päiväksi, mutta Budapestin matkan jälkeen en yhtäkkiä tunnu tarvitsevan päivääkään ulkomaista lomaa ainakaan ilman päiväntasaajanläheisen lämpöistä uimarantaa tai kirkasta vettä, joista kumpaakaan ei Puolasta löydy. Sen sijaan voisin yrittää kartuttaa niidenkin kolmen päivän ajan omaisuuttani pokeria pelaamalla, jotta jonain päivänä voisin vain ottaa lennon tarpeiden mukaan Fijille tai Vanuatulle, Omaniin tai Havaijille vain siksi että huvittaa välittämättä edellämainitsemieni Massojen mielipiteistä. Pokerilla se on tiukalla omistautumisella mahdollista, jatkokoulutuksella harvemmin. Ainakaan Suomessa. Tai ainakaan lähivuosina tai vuosikymmeninä.
Epäilen myös vakavasti omaa tasapainoisuuttani, sillä tunnun päivittäin vaihtavan mielenkiintojani, sitä himoitsenko hyvää uraputkea vai suuria määriä rahaa, sitä mitä varten pidän tätä blogia, mitä varten valokuvaan, mihin käytän rahaani, onko viisasta juoda helvetisti punaviiniä ja kuinka paljon tai missä haluan tulevaisuudessa asua. Kouluttomuuden tuoma vapaus tuo näköjään mukanaan jatkuvan pohdinnan virran siitä mitä tulevaisuudeltaan haluaa, sitä voi joko miettiä itsekseen, kavereiden kanssa, blogissa, kännissä tai kaikin tavoin yhtä aikaa tai sitten voi elää päivä kerrallaan ja löytää itsensä kaksvitosena äidin kellarista tyhjän pankkisaldon kera.
Täten sekä Gdansk että lentokoneet kutsuvat vasta myöhemmin tänä vuonna. Tänään valitsen pokerin ja Hunter S. Thompsonin kirjan, huomenna mielenkiintoni luultavasti (jälkeenpäin korjattu: varmasti) taas vaihtuu.
Turhauttavan tuttuja mietteitä.
Ei kai tässä auta kuin elää päivä kerrallaan ja valita se tie joka parhaimmalta tuntuu.. ainahan sitä voi loikata toiselle polulle.
Ehkä se elämä alkaa sitten asettua 60v päästä.. tai sitten ei.
By: ichi on Wednesday, Apr 2nd: 10:14 pm
at 10:14 pm